Heräsin aamulla aivan helvetilliseen tuskaan. Ajattelin kääntää kylkeä, että kipu lähtisi, mutta eihän siitä mitään tullut. Tajusin heti että nyt on jotain pahasti vialla, ja päätin nousta ylös sängystä. Putosin samantien kivusta lattialle. Onnistuin lattialla kivusta itkien ja huutaen ryömimään puhelimelle ja soittamaan äitille sekä Ellulle tarvitsevani apua. Loppujen lopuksi mua ei koskaan ole fyysisesti sattunut ihan kauhean pahasti, joten oli shokki kun ei pystynyt kävelemään eikä edes pukemaan vaatteita päälleen. Mulla kesti puolisen tuntia saada päälle t-paita, olohousut ja villasukat. Aina välissä lyyhistyin lattialle kirkumaan kipua. Saa oikeesti sattua aika tajuttoman paljon, ennen kuin menettää itsekontrollin.
Mun harvinainen vapaapäiväni menikin sitten ensin Riihimäen terveyskeskuksen kautta aluesairaalassa tippaletkussa ja testeissä, siitä ambulanssilla kiireellä Hämeenlinnaan Kanta-Hämeen keskussairaalaan. Ja ei muuta ku uudet testit, labrat ja tippaa käteen. Kovasti epäilivät umpilisäkettä, mutta luojan kiitos ei. Turhamaisuuden huipentuma, itken kaksinkerroin kivusta ja kelaan vaan etten halua leikkausarpia.
Tuntien vuodeosatolla makoilun jälkeen kipu alkoi hellittää, jatkuvasti hoitajia ja lääkäreitä kävi ottamassa verikokeita ja näytteitä. Ambulanssikuskin heittämä "sehä on sitte huomenna puukkoa vatsaan!" ei kauheesti lohduttanu. Muuten ambulanssimiehet oli mahtavia. Toinen peitteli mut sairaalaan, potilashuoneet oli kamalan vilpoisia. Se kysyi, itkettääkö mua, sattuuko kanyyli ja onko mulla hyvä olla. Se myös sanoi että näytän niin pieneltä tytöltä siellä valkoisen keskellä pinkkeine hiuksineni.
Koira on eläinhoitolassa pari päivää, mä yritän toipua kuntoon. Aistin tässä lievää kohtalon ivaa, eilen juhlistin koululla lakkiaisiani ja heti seuraavana päivänä makaan sairaalassa.
Eipä tässä, löytyi toivottavasti oikea syy ja helpotus tuskaan. Tosin osa testituloksista matkaa Tampereelle, niiden saamisessa kestää vielä. Palasin illalla sairaalataksilla kotiin.
Jos jotain hyvää haetaan, luulen että mun oloni parantuu tästä oikealla hoidolla.
Lisäksi ambulanssimiehet ja muutama nuori lääkäri oli aikamoisia silmäniloja. On kamalaa joutua kivusta kierien kelaamaan, että tässähän sitten näytän kamalalta, ilman meikkiä, tukka takussa, kyyneleet poskilla vaikertaen jossain karseissa vaatteissa. Vain elämää.
